Kemppaiset Kainuusta III-sukukirja on siis ilmestynyt

”Pysähdy hetkeksi ja osallistu kudontatalkoisiin”. Kuvassa Kainuun Opiston ruokasaliin tulevaan kaitaliinaan oman raidan tekee Kaija Heiskanen. Tavoitteena on saada 20 kaitaliinaa valmiiksi. ”Toisinaan käsillä tekeminen saa ajatukset kirkastumaan” - todetaan kangaspuihin kiinnitetyssä tiedotteessa.

Sen reiluilta 600 sivulta voi lukea tarinoita mm. Kemppaisista siirtolaisina ja kaukomaiden asuttajina, suomalaista yhteiskuntaa rakentamassa ja sen itsenäisyyttä puolustamassa sekä myös Kemppaisista taiteen ja urheilun tantereilla. Kahdenkymmenen sukuhaaran sukutauluja on täydennetty.

Kun perehtyy kirjan aineistoon, kun lukee sen sisältämiä tarinoita, huomaa miten tärkeää muistitiedon tallentaminen on. Toisen ja kolmannen polven siirtolaiset ovat kiinnostuneita siitä, missä ja miten heidän suomalaiset esivanhempansa asuivat. Mutta myös meidän omat Suomessa asuvat lastenlapsemme kuuntelevat mielellään kertomuksia ”vanhoista” ajoista. Maailma muuttuu niin kovaa vauhtia, että edes kovin vanhoja noiden muisteluiden ei tarvitse olla. Kirjassa (ja tässä alla) niistä muutama esimerkki.

Muistatko kun . . .

1940-luvun lopulla juostiin kansakoulun voimistelutunneilla tamburiinin tahdissa ympäri juhlasalia - ”vaihtoaskel, varsahyppy, vaihtoaskel, varsahyppy” tai kun isosiskolta saadut ”nurmekset” irtosivat luistellessa jatkuvasti monoista ja seurauksena oli kipeästi sattuva kaatuminen?

Koulujen liikuntavälineinä oli yleensä vain juuri juhlasaliin sijoitetut puolapuut ja köydet, joita pitkin kiivettiin ylös kattoon - ken jaksoi! Sodan jälkeen asetettiin koululiikunnan tuntimääräksi neljä viikkotuntia. Välitunneilla pelattiin pallopelejä ja talvisin hiihdettiin. Pitkätkin koulumatkat kuljettiin jalkaisin, hiihtäen tai potkurilla lykkien. Sukset tai potkuri olivatkin odotettu joululahja. 

Myöhemmin kuvaan tulivat mukaan esimerkiksi yleisurheilu ja pesäpallo - pelattiin ”neljää maalia”. Unohtamatta suunnistusta, josta Lauri ”Tahko” Pihkala on sanonut, että se ”on niin mukavaa, että on ihme, että se ei ole syntiä”.

Haaste lukijoille

Haastan kaikki lukijat muistelemaan ja tallentamaan omia lapsuuden, nuoruuden ja mikseipä aikuisiänkin tapahtumia. Kirjoitusten pituutta ei ole määritelty. Ihan lyhyetkin yllä olevan esimerkin mukaiset ovat tervetulleita.

Kirjoitukset voi lähettää postitse tai sähköpostilla seuramme sihteerille Merja Kemppaiselle (kts. osoitteet lehdestä). Julkaisemme niitä jäsenlehdessämme ja ehkäpä jonkun vuoden kuluttua on seuraavan sukukirjan aika, jolloin aineistoa siihen on jo kertynyt.

Tee itse oma perhekirjasi – Tule Kainuun Opiston perhekirjakurssille!

Nykyaika antaa monia uusia mahdollisuuksia tallentaa suvun tarinoita, valokuvia, asiakirjoja jne. Esimerkiksi kuvakirjan voi tehdä internetissä usealla eri ohjelmalla. Nyt on mahdollisuus tehdä myös pienimuotoisia perhekirjoja. Uudessa sivustossa on valmiit pohjat teksteille, kuville, kartoille, kuolinilmoituksille, sanomalehtiartikkeleille, esivanhempien kaavioille jne. Perhekirja tehdään Omakirja-palvelussa ja sen on suunnitellut sukututkimuksen opettaja Ritva Sampio Suomen Sukututkimustoimistosta. Tällä hetkellä sivusto on koekäytössä, mutta kun loppuvuodesta kokoonnumme Kainuun Opiston järjestämälle perhekirjakurssille, voimme hyödyntää sitä täysitehoisesti.

Sukututkimusterveisin Kaija Heiskanen

Kemppaiset kirjoissa ja kansissa - tarvitseeko sukuja tutkia enää?

Sukututkimus mielletään pölyisten arkistojen kaiveluksi ja epäselvien käsialojen arvailuksi, kun vanhoista kirkonkirjoista ja veroluetteloista yritetään saada jotain tolkkua. Ei vanhojen lehtien tai kirjojenkaan lukeminen kovin sujuvasti käy, kun kirjaisintyypit ovat aikojen saatossa muuttuneet. Harrastusta ei myöskään helpota se, että materiaalia ei kenties enää ole saatavilla tai se on hyvin pirstaleista. Tällaisen touhun ei uskoisi enää ketään kiinnostavan tänä päivänä.

Mutta sukuharrastus elää vahvana ja edellisten sukupolvien tekemisiä ja sano-misia on kerätty talteen ja näitä tarinoita vaalitaan paikoin erityisellä pieteetil-läkin. Kemppais-muistoja ja -valokuvia on kerätty sukuseura-aktiivien toimesta satoja sivuja ja sukuseuran hallituksella on ollut viimeiset kuukaudet täysi työ, mutta myös kunnia lukea ja valikoida kirjaan sopivaa aineistoa. Kolmannesta kirjasta voit lukea tarinoita ihan tavallisista maalaisemännistä ja –isännistä, mutta myös sukumme seikkailumielisten jäsenten edesottamuksista kaukana Amerikanmaalla tai sotien rintamilla.

Sukukirjan kolmas osa on jatkoa aikaisemmille kirjoille sisältäen sukutauluja, mutta on omalla tavallaan myös itsenäisempi kokoelma Kemppais-tarinoita. Yhdessä kolme sukukirjaa muodostavat hyvän lähtökohdan omalle sukututkimusharrastukselle. Sukukirjan perusteella voit aloittaa oman sukuhaarasi tutkimuksen, asemoida itsesi Kemppaisiin ja ryhtyä kirjoittamaan oman sukuhaarasi tai perheesi historiaa. Toisaalta edelleenkin on mahdollista ”tehdä löytöjä” sukuhaarojen alkupäästä tekemällä DNA-määrityksiä ja etsimällä yhteyksiä muualle Suomeen tai ulkomaille saakka. Jokaisesta suvusta on eri vuosisatoina lähdetty ulkomaille, useimmiten työn ja paremman toimeentulon perässä.

Mutta mitä mieltä on tutkia vanhoja kirkonkirjoja tai ylipäänsä pohtia ”entisvanhasia” asioita. Mitä annettavaa sukuseuralla tai sukututkimuksella harrastuksena voisi olla meille kolmikymppisille – terapiasukupolvelle, sosiaalisen median suurkuluttajille, maailmanmatkaajille ja pätkätyöläisille. Miksi minäkin pyörin sukuseuran hallituksessa ja yritän tehdä oman osuuteni viedäkseni sukuviestiä eteenpäin. Tai edes pistää pienen palan esi-isiemme aikaansaannoksista kirjan sivuille, tulevien sukupolvien luettavaksi.

Olen jo alakouluikäisestä ollut kiinnostunut vanhoista asioista, en niinkään isossa mittakaavassa, vaan yksittäisten henkilöiden elämän kautta. Minun lapsuuteeni kuuluivat vanhat ihmiset ja heidän tarinansa, mutta en silloin ymmärtänyt painaa asioita mieleeni tai osannut kirjoittaa muistiin asioita. Nyt isovanhempani ovat jo kuolleet ja suvustani on hyvin vähän muutakaan kirjoitettua tai kuvattua aineistoa saatavilla. Siitä huolimatta yritän kasata tiedonmurut ja kirjoittaa tarinaa edes muutamista henkilöistä. Minua ei kiinnosta niinkään talojen ja tilusten määrä tai sukumme suurmiehet, vaan olen kiinnostunut enemmän isomummujen ja –tätien persoonista. Millaiset luonteenpiirteet ja inhimilliset taidot veivät näitä naisia eteenpäin vaikeina aikoina? Miksi isotäti pulpahti esille yllättäen vasta 2000-luvulla pidetyssä perunkirjoituksessa? Terapiasukupolven edustajana tahdon kaivella myös ne luurangot kaapista ja nähdä sukuni naisten ja myös miesten elämät sellaisenaan ilman suuria silotteluja. Minulla on tarve muodostaa mielikuva – ehkä osittain mielikuvitukseenkin perustuva näistä paljon minua ennen eläneistä sukulaisista. Voin jopa jossitella asioilla, kunhan pidän mieleni avoimena ja yritän säilyttää objektiivisuuteni. Kysymys on jo eletystä elämästä ja menneestä, eikä meidän tarvitse hävetä sen enempää huutolaisuutta kuin mielenterveysongelmiakaan. Mutta nämä kohtalot, kokemukset ja niistä tehty tulkinta voi myös auttaa meitä itseämme ymmärtämään omaa elämäämme tai ainakin vanhempiemme sukupolven elämää.


Suvun tarinoita lukiessa voi myös löytää paljon samaa, mitä tänäkin päivänä sukupolveni nuoret aikuiset saavat kohdata. Yhtälailla, kun voidaan sanoa maailman muuttuneen vuosisatojen kuluessa, voidaan myös sanoa, että ihmis-ten perimmäiset unelmat, haaveet, mutta myös suru ja kaipaus ovat samanlai-sia. Epävarmuus tulevaisuudesta ja toimeentulosta lienee tässä ajassa aivan yhtä akuuttia kuin muinakin taloudellisen taantuman aikoina. Unelma parem-masta toimeentulosta ajoi sata vuotta sitten Pohjois-Amerikkaan ja Australiaan. Ei siinä paljon auttanut pelätä, kun lippu valtamerilaivaan lunas-tettiin ja kotimaa sai jäädä taakse. Usko itseensä ja omalla työllä menestymiseen oli vahva, kun matka hevoskyydillä tai junalla kohti satamakaupunkeja lähdettiin. Eikä ole kovin kaukana aika, kun lähes yksi sukupolvi lähti töiden perässä Ruotsiin.


Nyt me lähdemme mielestämme eksoottisiin maihin muutaman viikon lomalle, mutta pakkaamme luottokorttimme ja läppärimme mukaan, jotta voimme hankalassa paikassa lunastaa liput takaisin kotiin tai ainakin pitää yhteyttä läheisiimme. Näillä entisaikojen seikkailijoilla ei ollut muuta yhteydenpitokeinoa kuin postikortti tai kirje, eikä postikaan niin kovin nopeasti ”rapakon takaa” perille tullut. Silti ei arkailtu lähteä kokeilemaan omia siipiä ja Kemppaiset levisivät Kainuusta kauemmaksi.

Sanotaan, että henkilön muisto elää keskuudessamme vain sen aikaa, kun me hänet muistamme. Minulle sukututkimus on mikromuotoista, jossa yritän pitää erityisesti sellaisten sukumme jäsenten muistoa yllä, joilta ei ole jäänyt omia lapsia ja lapsenlapsia. Isomummut ja –ukit sitovat meidät sukuumme, mutta myös isotädeille ja –sedillä on oma paikkansa kudelmassa, jonka me Kemppaiset muodostamme.

Sukuseuran toiminnassa voit päästä tutkimaan omia juuriasia muiden samanhenkisten kanssa. Kesällä kokoonnumme Paltamon Mieslahteen sukukokoukseen, missä on oivallinen tilaisuus myös asettua ehdollinen sukuseuran hallitukseen ja tuoda oma panos sukuseuran, mutta myös sukumme historiankudelmaan.

Niin kauan kuin me Kemppaiset vaalimme omien esivanhempiemme muistoa, niin kauan heidät muistetaan. Sukuharrastusta tarvitaan vaalimaan aikanaan myös meidän historiaa ja muistoa.

Riitta-Liisa Kemppainen

Missä Kemppaisiin törmää?

Tuomas Kemppainen 26.8.2012

Kemppaiset on vankasti kainuulainen suku. Suurin prosenttiosuus väestöstä eli 13,66 Kemppaisia asuu Hyrynsalmella, jossa se on toiseksi yleisin sukunimi. Kunnan yleisin sukunimi Kemppainen on Ristijärvellä ja lukumääräisesti eniten Kemppaisia asuu Kajaanissa, jossa se Paltamon ohella on kolmanneksi yleisin sukunimi. Kun Kemppaisia löytyy runsaasti myös Suomussalmelta, Puolangalta, Sotkamosta ja Vaalasta, niin asiasta ei jää epäselvyyttä. Kainuun kunnista ainoastaan Kuhmossa Kemppainen ei yllä 30 yleisimmän sukunimen joukkoon.

Toinen Kemppaisten keskittymä löytyy Oulun seudulta. Kemppainen on Oulun kymmenenneksi yleisin sukunimi ja lukumääräisesti se ohittaa monet Kainuun kunnat, myös Kempeleessä, Kiimingissä ja Muhoksella asuu runsaasti Kemppaisia.
Kolmas Kemppaisten esiintymä on Keski-Suomessa. Karstulassa päästään jopa kainuulaisiin lukemiin, kun Kemppainen on kunnan kolmanneksi yleisin sukunimi. Myös Viitasaarella, Pihtiputaalla, Kannonkoskella ja Kivijärvellä on mainittavia määriä Kemppaisia.
Pohjoisesta löytyy myös kaksi Kemppaisten esiintymää. Toinen Kemistä ja toinen Sodankylästä, joissa kummassakin ylitetään reilusti Kemppaisten keskimääräinen esiintyvyys suomalaisista, joka on 0,14%. Kaiken kaikkiaan Kemppainen on sukunimenä yli seitsemällä tuhannella suomalaisella. Sukujuuriltaan Kemppaisia on tietysti huomattavasti enemmän.

On siis enemmän kuin todennäköistä, että satunnaisesti Suomessa liikkuessa joka tuhannes vastaantulija on Kemppainen, Hyrynsalmella ja Ristijärvellä taas noin joka kymmenes paljastuu suvun jäseneksi.

Kunta

% kunnan as.

kpl

sijaluku

 

 

Hyrynsalmi

13,66

375

2

Ristijärvi

9,38

140

1

Puolanka

4,4

135

5

Paltamo

4,01

154

3

Suomussalmi

3,54

327

6

Kajaani

2,27

860

3

Karstula

1,53

69

3

Sotkamo

1,32

141

11

Vaala

1,25

42

11

Viitasaari

0,97

69

13

Pihtipudas

0,95

43

13

Kannonkoski

0,83

13

23

Kivijärvi

0,82

11

28

Sodankylä

0,53

46

24

Muhos

0,52

46

18

Kiiminki

0,43

56

15

Kempele

0,39

61

17

Oulu

0,37

510

10

Kemi

0,23

51

29

Taulukko 1, Kemppaisten prosenttiosuus kunnan asukkaista, Kemppaisten lukumäärä kunnassa ja sukunimen yleisyys kunnan sukunimien joukossa. 

Lähde http://www2.hs.fi/extrat/kuukausiliite/sukunimet/yleisimmat_sukunimet_kunnittain.pdf

Lähde perustuu väestörekisterin tietoihin 15.10.2010 ja siinä on lueteltu maksimissaan 30 yleisintä sukunimeä kunnittain, kuitenkin niin, ettei alle 10 hengen esiintymiä ole mistään mainittu.